Ikävä

Jostain syystä mulla on viime aikoina ollu tosi kova ikävä mummua (isän äitiä). Mummu on kuollu jo 2001, mutta ajatuksissa on silti usein. Mummu oli semmoinen tervaskanto yli 90v kuollessaan. Mummu oli mulle hirmu tärkeä ihminen, mummula on n.200m pääs meiltä ja mä kakarana lähes asuin sielä. Isä kuoli kun olin 5 ja äiti kulki töissä, sisarukset asu jo muualla. Onneksi oli paikka jossa sai olla. Kattoa kotimaisia elokuvia kiikkustuolis, syödä lättyjä ja juoda sitä oikeaa; pannukahvia punaisella maidolla, niin ja lukea Seura-lehtiä =) Sitten musta tuli teini ja omat menot ja koulu otti aikansa ja enkä enää keriinny jokapäivä sielä käymään. Lisäksi mummulle tuli dementia. Kun mummu joutu lopuksi demen osastolle niin mä en osannu/ pystyny menemään sinne. Yks mun elämäni rakkaimmista ihmisistä ei ehkä olis tuntenu mua. Eikä oliskaa, se ajatus oli ihan kamala. Ja sitte ku mummu kuoli, niin syyllisyys siitä, että en käyny sitä montaakaan kertaa kattomas oli vieläki kamalampi. Sitä vaan ei ollu mahdollista korjata enää. Mutta juu
Mistä lie nämä ajatukset tullu kait siitä, että mun pitäis jaksaa enemmän ja kasvattaa tuota pinnaani. Mummu on kasvattanu monta omaa ja lisäksi lapsenlapset päälle ja mä en muista että se olis kauheesti suuttunu koskaa, en ainakaa muista jotta se olis mulle esim huutanu koskaa. Vaikka milloin olin katolla, milloin kissa remmin pääs melkein koivunlatvas, kissa oli tietenki kietonu ittensä oksiin niin ettei sitä meinannu saada alas ja niinpä mummu 82 vee kiipes tikkailla sinne koivuun hakemaan mut ja kissan alaha... =) Onneksi jäljellä on muistoja joita voi muistella ja haudalla käydä kans.